Hyvä tuo hyvää

Mistä tätä pakkasta oikein riittää? ;)
Pohjoisessa puolet elämästäni kasvaneena ihmisenä, en osaa sit yhtään iloita pakkasista täällä etelässä...Vois jo loppua tää paleleminen, päivästä toiseen vaan jatkuu. Odotan tällä hetkellä varmaan jo liiankin kiihkeästi leppoisia kevätsäitä, kun aurinko alkaa lämmittää mukavasti...

Oudosti olen alkanut jopa nauttimaan yksinäisistä illoista kotona....Miten rauhallista ja ennen kaikkea kun asunto pysyykin siistinä! Meidän on pakko löytää isompi asunto pian, että saan pitää oman "valtakuntani" ainakin tip top siistinä....kauhea ajatella näin! Mutta, kyllä mä silti kaipaankin päivänsäteeni paluuta. Tosin tyttäreni osaa olla muutakin kun päivänsäde...yleensä aamut on kaikkein tuskaisimpia ja silloin on parempi olla hissukseen, neiti kun ei koskaan herää muuta kuin väärällä jalalla, yhden ainoa kerran luulin, et hän on seonnut, kun tuli naama ilosta loistaen ja toivotti hyvät huomenet iloisesti...en uskaltanut edes kommentoida kummemmin...

Olen pohtinut viime päivinä onnellisuutta...Onko se jatkuvaa hyvää oloa ja tasapainoa? Vai onko se sellaista "perustyytyväisyyttä" olemassa olevaan elämäänsä? Vai onko se sit sitä et onneksi ei ole huonommin? Voiko ihminen oikeesti edes olla aina onnellinen vai onko onnelliset ihmiset vaan oivaltaneet ettei jatkuva etsiminen tee onnelliseksi? Tuleeko sitä vanhenmiten laiskaksi ja tyytyy vähempääkin?

Olen viime aikoina hehkuttannut onneani, mutta toki välillä tulee tälläsiä ihme pohdiskelujaksoja, mutta kyllä mä olen onnellinen verrattuna nuoruuteeni, kun mikään ei riittänyt eikä mikään tuonut onnen tunnetta....Jotenkin tahti on (onneksi!!) hidastunut, tietää mikä on ja osaa arvostaa pieniä asioita, ku elämä ei ole niin kovin "silkkihansikkain" kohdellut...Olen onnellinen, että olen pitänyt optimistisuudesta kiinnni (ainakin edes hieman), en ole katkera enkä kyyninen ja jaksan uskoa hyvään...

Juttelin erään hyvin fiksun ihmisen kanssa ja erityisesti jäi mieleeni, että puhuimme siintä, kuinka meistä jokainen jättää toisiin "jälkiä" eli hyvinkin pieni vaikutus voi olla vaikka suuri toiselle....Miksi siis tuhlata elämäänsä ja voimiaan olemalla ilkeä ja katkera, kun ystävällinen sana tai hymy ei ole mistään pois...Ja toisaalta ilkeä sanakin voi toista loukata aivan suhteettomasti...

Olen siis vankasti sitä mieltä että, hyvä tuo hyvää.....

Äidin rakkautta...

Miten ihana ja kaunis auringonpaiste meillä tänään täällä onkaan :)
Saattelin tyttäreni pe klo 1.00 pohjoiseen menevään bussiin, joka lähti 1.30...Onpas vaan karsea aika lähteä Helsingin keskustasta! Matka meni kuulema hyvin ja hän jopa nukkuikin hieman. Useista voi tuntua hirveälle laittaa lapsi moista matkaa taittamaan (12 h), mutta me pohjoisen lapset olemme tottuneet tähän pitkään matkaan.

Tyttärelleni on äärimmäisen tärkeää päästä lappiin mummolaan, se on hänelle tietyllä tavalla kai oma "henkireikä"...päästä pois täältä arjesta ja ehkä minustakin vähän eroon. Hänellä on siellä omat kaverit ja muitakin aikuisia kontakteja kuin vain minä. Olen äärimmäisen kiitollinen, että tyttärelläni on tämä mahdollisuus. Muistan omastakin lapsuudesta kuinka mummin kanssa oleminen oli hyvin antoisaa ja meillä oli omat juttumme.

Ja sitten hänellä kerkee jo tulla ikäväkin kotiin ja taas jaksaa puurtaa koulussa, kun on käynyt lomailemassa. Itselläni tosin ikävä kalvaa jo nyt...aina vaan huonommin kestän eroja tyttärestäni...olen kai ihan hassu, kun en osaa nauttia "vapaudestani", mutta niin se vain on...mutta, ymmärrän myös kuinka tärkeää se on hänelle ja silloin oma itsekkyyteni saa väistyä..

Mutta, nyt vaan sit koitan nauttia "vapaudestani"....Miten sen niin moni ilmaiseekaan just tuolla sanalla...erikoista. Taidanpa siis keskittyä vaikka asunnon siivoamiseen hieman tarkemmin ajankulukseni. Mä olen tosiaan tainnut tulla vanhaksi...;)

Myyjän työ...

Työpaikan menetyksen uhka...Tuntuu vähän hassulle, että myyjillä on tälläinen uhka. Myyntityöhän tuo sen rahan taloon millä maksetaan muidenkin palkat yms. kulut...Tulee pakosta mieleen tarina kultamunia munivasta kanasta vai oliko se hanhi...
Viime lamassa ei oikeestaan edes ollut kuin myynnin työpaikkoja. Tosin nyt kun kiinteistönvälitysalalla on tällä hetkellä hiljaista, niin varmaan ne parhaat myyjät "liukuu" muualle töihin. Sama reaktio tosin valtaa meidänkin yrityksessä välillä eli parhaat liukenee muualle...(Vai onko ne edes oikeesti parhaita...)

Olen asiasta saanut mielenkiintoisesti kinastella, että mikä on myynnin asema yritystoiminnassa. Mielestäni se on tärkein, koska vain sisään tulevalla rahalla voidaan edes pyörittää yritystä, jollei rahaa tule, niin loppuu yritystoiminta. Tästä aiheesta olen kinannut parin fiksun nuoren miehen kanssa ja muistakin tuotannon ja myynnin konflikteista...Siis täh? Miten ihmeessä siinä välissä edes voi olla konflikti? Eikös päälliköiden ja johtajien tehtävä ole pitää sellainen konflikti poissa? Mitä ne oikeen sit edes tekee firmassa, jos eivät koe, että myynnin ja tuottannon välit tulee olla hyvät ja selkeät!? Milloin tässä maassa ymmärretään, että myyjä on se joka tuo rahan firmaan ja myyjän tehtävä on myydä. Ei siis leikkiä sihteeriä tai tehdä tuottannon töitä! Ihmettelen myös useiden yritysten asennetta myyjiin eli puristetaan kaikki hyöty irti nuorista (ja tietämättömistä), kerrotaan palkkaus niin epämääräisesti että, nuori ei tienaa mitään, joutuu jopa itse maksamaan töihin pääsyn...tosin onneksi sielläkin on yleistyneet tuntipalkat, ei kai sellaseen yritykseen kauhee työntekijöiden virta käy, joka "kuppaa" vain myyjiään...

Myyjän työ on hyvin vaativaa, jopa niin vaativaa että siitä pyritään "eteenpäin" eli pois myynnistä. Myyjä menee aina epämukavuusalueelle, kun ihminen luonnostaan haluaa pysyä mukavuusalueellaan, mutta myyjä astuu sinne monta kertaa päivässä eli mielestäni siitä kuuluu myös saada hyvä korvaus...

Ja sitten ne kuuluisat "huippumyyjät"...Heitä on ja uskon että, heitä olisi vielä paljon enemmän, kunhan osattais antaa oikeanlaista koulutusta ja tukea alkuvaiheessa, niin monikin "puhkeaisi kukkaan"! Mutta, valitettavasti se on tuuria eli saatko hyvän perehdytyksen oikeasti sekä tukea koulutuksen soveltamiseen oikeasti. Ei huippumyyjän tarvitse olla "lipevä suupaltti", useimmat huippumyyjät, jotka olen tavannut ovat jopa aika ujojakin, mutta aika sympaattisia ja erityisesti kohteliaita. Työ toki vaatii "paksua nahkaa", koska aina ei kauppa kulje ja tulee vaikka minkälaista kohtelua, sen yli vaan pitää päästä heti...Siinä kohtaan just tarvis aloitteleva myyntitykki juuri eniten tukea!

Itseäni en pidä vielä huippumyyjänä, mutta hyvä olen. Myyntityö on hurjan kiehtovaa ja opettavaista ja suorastaan janoan lisäoppia. Olen jo oppinut psyykkaamaan itseni "pakkien" yms vastoinkäymisten yli ja tiimi onkin siinä ihan järjetön tuki, heti tulee rohkaisua, jos tuntuu, että nyt mä räjähdän...Samalla vanhemmilta työntekijälitä saa aina vinkkiä, jos tuntuu, että myyntispiikissa on jokin pielessä tai "sisäänmenossa" (eli keskustelun avauksessa). Teen siis sitä vaativinta myynninlajia eli puhelinmyyntiä, mitä pidetään myös kaikkein halveksituimpana ammattiryhmänä (kai?). Tosin nyt kaipaan kentälle jo takaisin...Jotenkin kentämyynti on niin, se oma juttu, tosin nyt olenkin sit jo "varustettu" yhdella hyvin arvokkaalla taidolla lisää eli puhelinmyynti luurissa! Elämähän on myyntiä, aina joutuu myymään jopa omat ideatkin...;)
Huomasin tämän, kun soitin tänään kiinnostavasta asunnosta...Aika hyvin myin "meidät" tälle vuokranantajalle ;)

Tulisi jo kevät....vuodenajoista rakkain :)

Olen asunut yli puolet elämästäni lapissa, vihasin pitkää, pimeää ja kylmää talvea...tosin vihasin siellä kylmää kesääkin (luhyt, sateinen ja kolea) enkä tottunut ikinä yöttömiin öihin tai edes sääskiin (hyttysiin), sain aina niistä ensimmäistä pistoista järjettömästi kutisevia patteja. Olen syntynyt Tukholmassa ja sukujuuret ovat Etelä-Karjalassa.

Olemme asuneet tyttäreni kanssa nyt reilu 4 vuotta Helsingissä ja ensimmäisen kerran elämässä tunsin heti tulleeni "kotiin"...rakastan kevättä ja täällä se on ihanan valoisa, pitkä ja "viivyttelevä" kevät, tulee mieleen lapsuuteni Tukholmssa, kun leskenlehdet kukki, aurinko paistoi...Olen lapsesta asti järjettömästi pitänyt metrosta (tunnelbana), siinä oli jotain hyvin kiehtovaa ja tuntui pelottavallekin ne pitkät portaat vajaan metrin perspektiivistä. Nykyäänkin tykkään mieluiten kulkea metrolla, jos mahdollista. Kai mä sit olen laiska, koska koen että, kaikki palvelut lähi etäisyydellä, "käden ulottuvilla" on mahdottoman mukavaa ja kätevää. Eikä tarvitse omistaa autoa! Mikä helpotus ettei tarvii mokomaa rakkinetta, joka vie kaikki rahat! Ja hermot!

Helsingissä asumisessa on niin paljon etuja, voin käydä työssä kolmen eri kaupungin alueella, kuitenkin voin asua samassa paikassa. Pääsen helposti useampaankin "shoppailuparatiisiin" halutessani, laivaristeilyllekin voi piipahtaa, lentokentältä pääsee ympäri maailmaa, Löydän täältä kaikki parhaat kirjastot (olen kauhea lukutoukka), lapsellani on parhaimmat valinnan mahdollisuudet harrastusten ja koulutuksen suhteen. Mutta sitten vielä se paras....40 km ja olen keskellä maaseutua (tosin on lähenpänäkin) eli rakkaan hevoseni luona tallilla.

Keskellä maaseudun rauhaa löytyy se muutaman tunnin irtautuminen kaupungin hälystä ja se riittää minulle tässä vaiheessa. Kevättä odotan myös hevoselle, jotta pääsemme paremmin maastoon ratsastamaan, se on varmasti paras tapa päästä irti stressistä tai huolista edes hetkeksi. Se eläin on mulle sellainen "henkireikä", että olen hänelle paljosta velkaa! Joulua ennen vanha rouva (27 v täyttää kesällä, ex-ravuri) muutti uuteen talliin ja Heidi on aivan loistava ihminen häntä hoitamaan! Rouva kun on vanha ja viisas, osaa käyttäytyä, ei pure eikä potki. Mutta, ravurin tempperamenttia löytyy vielä (ja kova "palo" juoksemiseen!) ja niinpä hän muutaman kavion jäljen monotti tallin seinään, onneksi Heidi ymmärtää tälläiset rouvan oikut!
Nykyinen talli onkin hyvin viihtyisä ja Heidi on aivan ihana ihminen! Toki kiitän Lauraakin ihanasta hoidosta ja viime kesästä, kun rouva sai kesälaitumella kirmata koko kesän, hänellä kun pitää tässä vaiheessa elämää olla jo paljon nautintoja ja taisipa hänen sydänkin jäädä sinne Lauran ruunan luokse...

Ihanaa kun taas edes vähän aurinko pilkistää taivaalta :) vaikka pakkasta onkin...

Kuinka olla onnellinen ja vielä lihava? ;)

Periaatteessa se on hyvin yksinkertaista...mutta, ei kuitenkaan.
Ei se ole edes mikään mysteeri...Hyväksyä vain itsensä! Ja opetella rakastamaan itseään, tajuta omat vahvuudet ja heikkoudet sekä vahvistaa niitä. Ei monimutkaista ollenkaan!
Vaikeus onkin sitten siinä hyväksymisessä...Kuinka hyväksyä oma ylipainoa ja pitää sitä myös kauniina? Siis täh? Tän päivän yhteiskunnassa, kun kaikki pyörii laihuuden ihannoinnin, itsekurin, tehokuuden "noidankehää"...

Erityisesti tuntuu tulevan naisille kovatkin ulkonäköpaineet sekä muunkin pärjäämisen paineet jo huolestuttavan nuorena, 9-vuotiaat kelaa jo painoaan (siis täh!?). Miten ihmeessä tähän on tultu? Pidämme kivakautisena aikaa kuin naiset laitettiin korsettiin ja karmeempaa oli naisten jalkojen sitominen Kiinassa...Miten tän päivän kauneusihanteen tavoittelu muka sit ratkaisevasti poikkeaa noista esimerkeistä....Kun teinitytöt sairastuvat anoreksiaan, ku kaikkien pitäs olla pieniä ja siroja? Jokainen aikuinen nainen tuntuu olevan aina jollakin laihdutuskuurilla, eikö se tunnu sitten yhtä ahdistavalta kuin "korsetti"? Jokainen suupala pitää miettiä, jos ei muuten niin paljonko on pisteitä jäljellä...Kauhistuttavinta on jatkuvasti laihduttavien naisten antama kuva tyttärilleen eli naisen malliin, joka on aina laihiksella...

Mä lopetin laihduttamisen vuosi sitten, heitin vesilintua vaakallani ja aloin oikeesti nauttia itsestäni ja etsiä että mitä löytyy oikeasti sen naisen sisältä, joka on koko aikuisikänsä laihduttanut. Ja matka on ollut uskomaton!! Millaisia voimavaroja olenkaan heittänyt hukkaan vain sen takia, että olen "liian lihava"! Ihan uutta energiaa alkoi kummasti löytyä ja uusia asioita, jopa ystäväni sanoi minun loistavan kun maailmanvalloittaja! Minussa on kuulema ihan uusi hehku! (enkä ole grammaakaan laihtunut!) jokainen päivä tuntuu aina vaan hienommalta, kun heitin romukoppaan sen itseäni rajoittavan ajatuksen että "en voi ku olen liian lihava, et sit ku olen sen ja sen panoinen..."Ja se jatkuva itsensä piinaaminen ja kiduttaminen jokaisesta laihdutusyrityksen repsahduksesta, mitä voimavarojen ja lahjojen haaskausta!!!

Nyt olen ollut onnellinen vuoden...On hyvä olo, tasapainoinen olo. Olen sinkku, yksinhuoltaja ja hyvin tyytyväinen elämääni, sain myös selkeet tavoitteet elämälleni ja rikon jatkuvasti rajojani sen suhteen, että mihin kaikkeen pystynkään....

Netti on hyvä keksintö, aloin etsiä netin kautta muita kaltaisiani tai jotka kokevat halua kokea tämän saman oivalluksen. Ja todella kiitettävästi on ihmiset innostuneet asiasta perustaa jopa yhdistys. Tukisimme toisiamme ja edistäisimme suvaitsevaisuutta myös meille "läskeille", jotta oikea ja aito yksilöllisyys hyväksyttäisiin tai edes siedettäisiin asianmukaisesti eli ilman loukkauksia. Meillä naisilla kun olisi valtavsti annettavaa tässä yhteiskunnassa monellakin tasolla, kun lopetettas jatkuva vakaan tuijottelu ja itsemme määrittäminen sen kautta....
Haluan tässä vielä kiittää lämpimästi ja täydestä sydämmestäni Sonjaa, joka perusti loistavan saitin: www.isotkoot.com
Kuinka hienoa, kun saamme ihmiset kokoon koko Suomesta!:)

Auditiivinen lukihärö

Lukihäiriö...En mä itse tajunnu, kuin vasta kauppiksessa, kun kymmensormijärjestelmä ei vaan onnistunut ilman virheitä, hyvä ettei mua jätetty luokalle sen saamarin kokeen takia. Toki, mä muistan sen itkun, huudon ja hampaiden kiristelyn, kun "kärsivällinen" (huuta muuten lujaa ;) äitini koitti tyhmään päähäni takoa matikkaa ja milloin mitäkin. Opinhan mä ne kaikki loppujen lopuksi vaikka se oli tuskasen työn takana, sitten peruskoulun ylä aste menikin ihan lunkisti.

Auditiivinen lukihäiriö...Onneksi tyttäreni vihdoin testataan, että onko hänen kouluvaikeuksien takana tämä lukihärö eli lukihäiriö. Ihan järjetöntä helpotusta sain kun tapasimme koulun psykologin lapsen kouluvaikeuksien vuoksi ja hän näki heti lukihäiriöön viittaavia merkkejä. Mä olen koittanut opettajalle sanoa jo melkein kolme vuotta, että on riski, että tyttärelläni on lukihäiriö, koska minulla ja sisarellanikin on siihen viittaavia vaikeuksia ( kahdella muulla sisarellani ei ole mitään eli he on aika loistava verokkiryhmä! ;), mutta vastauksena olen saanut, että höpö höpö...koitin etsiä apua, mutta en sitä mistään löytänyt, sähköposteihin ei vastattu eikä puhelimiin...Ihmetyttää todellakin, että asiaa on paljon tutkittu ja vieläkin (haloo! eletään sentään 2000-lukua!) se tuntuu, ettei tunnisteta tai sitten lapseni opettaja vaan ei ole ammattitaidon vaatimalla tasolla. Laitoin tyttäreni yksityiseen kouluun, koska hän on taiteellisesti lahjakas, hyvä piirtämään ja kertomaan tarinoita, oletin että, koulussa huomiodaan ja vahvistetaan yksilöllisyyttä eli luulin, että jos tämä lukihärö sit tulee, niin ainakaan siinä koulussa ei laiteta silmiinpistävävään "tukiopetukseen", mutta se että ettei huomioda ollenkaa..hui kauhistus!

Kysehän ei ole älystä, ei lukihäiriö tee ihmisestä tyhmempää, jos nyt ei viisaampaakaan, vaan kyse on erilaisesta tavasta oppia, jota ei tue "perinteinen" luokkaopetus (itse opin nauttimaan opiskelusta vasta yliopistossa!). Minun on suhteellisen helppoa toimia lapseni "kotiopettajana" koska, ymmärrän...Toki nämä opetustilanteet ovat molemmille jopa nautinnollisia, koska tyttäreni kokee että vihdoin joku ymmärtää, kannustaa ja selittää asiat niin, että niistä saa tolkkua...mutta...Mä käyn päivätyössä, lapsi on päivät koulussa (jossa, suurin osa opetuksesta liippaa yli hilseen), opettaja saa palkkaa ja mä maksan lukukausimaksuja ja saan olla illat "kotiopettajana"...toki teen kaikkeni lapseni eteen, mutta jotenkin tää en nyt tunnu oikealle....
Niin, et tällästä mietin tällä kertaa.....;)

p.s: Taas unohtui kertoa miksi http://www.isotkoot.com/ on niin loistava paikka, mutta erittäin antoisaa ajatusten vaihtoa meidän "lihavien" naisten kesken ja jopa orastavaa verkoistoitumistakin! :)

Kännykkäkauppaa...kuka huolis mun rahat?

Onneksi on jo tiistai...kun päivä alkaa mennä ns. "reisille" niin sit se vaan menee....kai
Ensin nukuin pommiin vaikka en ole tehnyt sitä vuosiin ja nyt viime viikkoina useamman kerran. Sitten hirveellä kiireellä työpaikalle (viikonloppukin meni vähän miten meni, puhelinkin katos) ja fiilikset ei olleet kauheen aurinkoiset. Heti tietysti tulee työpaikan koulutusvastaava syynäämään koko päiväksi, et osaanko mitään...blääh...eipä mennyt putkeen ei. Onneksi sain sarkastisuudellani sentään kunnon naurua aikaiseksi ;)

Töiden jälkeen lähdin ostamaan puhelinta, tiesin tasan tarkkaan minkälaisen haluan. Ekassa liikkeessä oli heti jonotuslappuautomaatti (siis täh!? Pitääkö mun jonottaa, että saan ostaa?) ja selvisi että kyseinen puhelin on loppu. Menin viereiselle kilpailijalle ja siellä oli ihan ihme meininki jonotuksen kanssa, myyjät oli "etäisesti" oman tiskin takana pätevän näköisenä ottamassa vastaan jonotusnumeron mukaan meitä jotka olis haluttu antaa heille rahaakin eikä vaan valittaa puhelinlaskun vääryydestä...Vaihdoin taas liikettä, ekaksi paikalla oli 3-4 myyjää ja hetken kuluttua kaikki olivat kaikonneet jonnekin...siis täh? Luulis, että tänä päivänä, kun lietsotaan tulevalla lamalla, et ainakin ois sit tarve palvella asiakasta, erityisesti kun olin ostamassa tuotetta jota en voi ottaa ja maksaa kassalle (ainakaan näissä liikkeissä). Päätin siirtyä kotikaupunkini puolelle katsomaan, että saanko ostaa! Menin tuttuun "kännykkäliikeeseen" ja sain heti ostaa, jopa säästin 9 €:a. Tosin myyjä oli sarkastinen ja totesi määrätietoiseen tyyliini vastaan, että onkohan tuossakin liikaa ominaisuuksia sitten, kun kieltäydyin puhelimesta jolla voi puhua Japanissakin, johon totesin etten ole sinne päin edes menossa....Toki arvostan yksillöllistä palvelua ja sitä, että kuluttajana olen osa sitä tahoa joka viime kädessä ottaa osaa yrityksen palkkojen maksuun ja mahdollistaa koko yrityksen olemassaolon...Kannattaisi varmaan miettiä tätäkin näkökulmaa mietittäessä "tehokkuutta" myynissä ja asiakaspalvelussa sekä kulujen karsimista...