"Uusi elämä"

Tein "paluumuuton" kotiseudulleni eli toisin sanoen käpykylään, jossa asuu äitini, kaksoissiskoni sekä isäpuoleni. Olen viettänyt nuoruuteni täällä kiroten ja aikuisiälläkin aina välillä palaillen...5 vuotta meni...En ole eläissäni kokenut yhtä kovaa "koti-ikävää" kuin tänne muutettuani, en ole vieläkään toipunut erostani Helsinkiin...

Toisaalta saimme melkein uuden karhean vuokra-kolmion, jossa on kaupungin hulppein jokinäkymä...Jokainen on henkäissyt syvään nähtyään meidän olohuoneen ikkunasta avautuvan upean maiseman...Sisustin oikein ajatuksella oikeastaan ensimmäisen kerran pariinkymmeneen vuoteen ja olenkin erittäin tyytyväinen kotimme <3 tunnelmaan, jossa on kauhean hyvä olla....ihan vain oleminenkin tuntuu hyvälle. Sain myös vihdoin kaivatun oman makuhuoneen (sitäkään ei ole ollut 10 vuoteen), jonka sisustin täysin lempiväreilläni sekä tavaroillani, miten nautinnollista onkaan vetää äänieristetty ovi perässä kiinni ja kömpiä omaan, rakkaaseen sänkyyn, puuvillasilkkilakanoiden väliin....Nukun huomattavasti enenmmän kuin ennen ;)

En ole oikeastaan kenellekkään paljastanut syytä siihen, että jätin rakkaan kotikaupunkini Helsingin...en paljasta sitä tässäkään...Mutta kaikki liittyy mahdollisuuteen päästä elämässä eteenpäin...Kenties kerron keväällä lisää...;)

Harmittavaa oli todellakin joutua eroon hyvistä kavereista Helsingissä ja kaikesta muustakin kivasta aktiviteetistä. Kaikki tuntuu niin erilaiselle ja hiljaiselle täällä...ei oiken osaa edes etsiä itselleen mitään aktiviteettiä kodin ja työn ulkopuolella.

Tyttäreni pääsi onneksi Montenssori-kouluun, joka kuitenkin edes jotenkin on Steiner-koulun suuntainen tapa opiskella. Tosin olen ollut äärimmäisen tyytyväinen kouluun sekä yhteistyöhömme koulun kanssa, vihdoin minunkin näkemykselleni on merkitystä! Ja minunkin mielipiteitäni ja kasvatuspeiaatteitani kuunnellaan tai ainkin sujuvasti edes esitetään kuuntelevaa. Lisäksi tyttäreni sai kerralla kaksi (2) uutta kieltä eli englanin ja ruotsin, joka on myös koulun virallinen opetuskieli...Onneksi opettaja on suomalainen, joka myös ymmärtää miten on paras tapa opettaa suomalaiselle lapselle ruotsia. En tiedä ja aika kai sen vasta näyttää hyötyykö tyttäreni toisen kotimaisen oppimisesta niinkin hyväksi, että jatko-opiskelu tapahtuu ruotsiksi. Niin, että tälläistä "pakkoruotsia" meidän perheessä...Itsekin olen (pakotettunakin) alkanut katselemaan ruotsinkielisiä tv-ohjelmia ja joskus jopa harjaannutan ruotsin ymmärrystäni kuuntelemalla ruotsalaisia radiokanavia. Valitettavasti en saa palvelua ruotsiksi Ruotsissa....Nykyinen kotikaupunkini on niin vahvasta kaksikielinen, että kaupan kassalla kun katsoo huulil pyöreenä pari sekuntia, niin myyjä vaihtaa automaattisesti kieleksi suomen, aluksi asia jopa harmitti, koska ei joutunu "pakosta" puhumaan ruotsia. Tosin apteekissa koin sitten oman "kielilukkoni" avatumisen, kun täti ei edes sujuvasti kuunellut suomea...ja kas, niin se vaan tuli, sana toisen perään :)

Vaikka kuinka väitettäisiin, että Suomessa ja Ruotsissa on samanlaista niin, eroja kuitenkin on ja pienetkin erot tuntuvat jopa hassuille...Esimerkiksi Ruotsissa ei ole vastaavanlaista astioiden kuivauskaappia kuten Suomessa on tottunut. Ovet lukitaan ulkopuolelta lähtiessä, mikä on tietysti hyvä hajamieliselle, että tulee ainakin kotiavain mukaan :) Asunnossa ei ollut verhotankoja (tosin en tiedä on uusissa vuokra-asunnoissa Suomessakaa nykyään...). Ruotsalainen byrokratia se vasta onkin ihan oma tarinansa....Suomen kela tuntuu todellakin joustavalle ja nykyaikaselle verrattuna Ruotsin vastaavaan. Jokaiseen viranomaiseen lähetellään paperia ihan kirjekuorella huikeat määrät ja samaa asiaa vatvotaan usempaan otteeseen huikeilla määrällä kyselylomakkeita...eikä niihin ole oikeastaan koskaan liitetty vastaukuorta mukaan eli aina pitää muistaa ostaa postimerkkejä!

Ruotsalaisessa elintarvikekaupassa on suuremmat valikoimat ja löytyy hurjan paljon ennemmän pakasteita ja muita valimisruokia kun Suomessa. Naurettavan näköistä on kun joitain elintarvikkeita pakataan kuin koiranmakkarapötköön ;)
Olen onnistunut oikeastaan ruokaostoksilla löytämään herkkuja, joita muistan lapsuudestani (synnyin ja elin 5 ensimmäistä elinvuottani Ruotsissa) ja kiva muistella makuja :)

Lopuksi on pakko kertoa uudesta "perheenjäsenestämme"...Kesällä sydämeni sulatti äitinsä kylmän kohtelun kohteeksi joutuneelle pikku mirrille. Casper on siten jouduttu vierottamaan äidistään hieman liian aikaisin, jottei hänelle olis tullut yhtä tyly kohtalo kuin muille sisarille...Casper on siis viettänyt ensimmäiset viikot luonamme rintojeni välissä, puseron sisällä köllien, tietokoneen tuuletusaukkojen päällä köllien sekä tyynyni vieressä yöt köllien. Poika kasvoi ja voimistui....Silti olen hänelle edelleen rakas "keinoemo" jolle rupatellaan (nautaan), käydään yhdessä pissalla (rupatellen eli naukuen) ja paras paikka on mun niskassa, pää mustien hiusteni seassa kehräten ja kynsillä vanuttaen :). Yöt hän viettää tosin tyttäreni kanssa, koskan en saisi nukuttua siltä hirvittävän kovalta kehräämiseltä, vanuttamiselta ja jatkuvasti päätä suuhuni tökkiimseltä....Valloittava pakkaus :)

Mikä ihana kesä :)

Onkin pitkä aika viime kertaisesta avautumisesta ja kaikenlaista ja paljon on tapahtunut...Ihme kyllä, että silti aina vastaa kun kuuluumisia kysytään, että eipä ihmeitä...

Tällä hetkellä elän todella jännittävää aikaa, kun kaikki elämässämme on muuttumassa ja jotenkin odotan, et mistä tulee sitten eka vastoinkäyminen, mutta hyvältä tuntuu, jopa hyvin helpottavalta toisaalta, mutta lisää tulevaisuudessa.

Tällä hetkellä haluisin erityisesti avautua aiheesta joka aiheuttaa vihaa, katkeruutta, ihmetystä ja jopa surua...Sisareni häät...Minä olen sisareni ainut "täysisisko" (muut sisaremme ovat meille sisarpuolia), olemme olleet todella läheisiä ja olen pitänyt siskoani läheisimpänä ihmisenä itselleni, kun sieltä tulee tuohon malliin "puukkoa selkään" niin olen suorastaan järkyttynyt...tai no tässä tilanteessa voi puhua kai jo miekasta tai sapelista...mutta, elämä jatkuu, ainahan sen on jatkuttava...

Vihdoin tännekin ehtii...

Huh heijaa...jos onkin vierähtänyt viime merkinnästä hävyttömän pitkä aika...Oma tietsikka sit meni lopullisesti tilttiin, ni olen ollut useamman kuukauden koneetta...toisaalta ollut ihan mielenkiintoistakin olla ilman nettiä, et on huomannut kuinka se oikeen koukuttaakin...

Nyt kun olen sitten vaihteeksi alkanut katselemaan tv:tä niin huomaa kuinka kauheesti sieltä tulee oikeesti painonpudotusohjelmia, malliohjelmia, julkkisohjelmia ja kaikessa käsitellään naisen kehoa ja kauneutta tai sen puutetta...Aika tylyltä tuntuu vaikka olenkin sinut itseni kanssa, mutta kun miettii noita lapsia ja nuoria...huh huh

Olin terveystarkastuksessa ja minulla todettiin kolesterolin nousseen ja maksa-arvot...Mielenkiintoista oli se, ettei maksa-arvojen osalta haluttu tehdä jatkotutkimuksia, vaan katteli mua halveksien ja tuumas, et mun kohdalla näyttää johtuvan painosta...ja pelotteli diabeteksellä, et se tulee takuulla! Tosin sairaanhoitaja-äitini osasi kertoa, että vihon viimeisenä diabeteksen saan...Siintä asti olen pohtinutkin terveyttä...Minua lykästänyt hurjasti, kun olen aina ollut hurjan terve, lapsena en ollut oikeastaan koskaan kipeenä, ei allergioita, matala verenpaine, sokeritautia ei lähelläkään suvussa, et ainoastaan sit isän puolelta sydänmmen kans voi tulla jotain...Jännä, ku 40 lähestyy niin alkaa kelailleen terveyteen liittyviä asioita ja tarkkailee omaa vointiaan. Kun tein muuttoa tuossa vasta, ni tajusin kuinka selkä kipeytyi! eikä ole koskaan ollut selässäkään pahempaa kremppaa. Mun on kai taas miettittävä uudelleen tupakoinnin lopettamista ja painonkin pudotusta ettei nyt mitää hirveetä tulis, kun olen kuitenkin 10 vuotiaan lapsen yksinhuoltajakin. Sitten syksyllä vois aloittaa...

Taas on tapahtunut sitä sun tätä ja tullut pohdiskeltua vaikka ja mitä, mutta tällä erää en jaksa enempää kirjoittaa..

Mikä on kallista ja mikä ei....;)

Hoh hah heijaa :)
Vihdoinkin ihanaaaa kevät keliääääää ;)
Onkin mennyt tovi kun viimeksi täällä avauduin....Olin pitkällä sairaslomalla ja muutenkin ollut aika hektistä. Tässä on työn suhteen todella kutkuttavia muutoksia etc...Minä joka olen ihan kahjona aina kaikkeen uuteen! Mutta, siihen palaan tuonnempana, kunhan tilanteet "normalisoituu" eli niistä voi alkaa vaikka narisee tai analysoimaan ;)
Olen kunnostautunut vihdoin fecebookissakin, mä en siis alussa nähny siinä mitään oikeen kunnon ideaa...vaikka mua koukuttaakin normaalisti moiset! Mutta, nyt on ihan kiinostaavaa vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa joiden kans on ollut ala-asteella, ylä-asteella ja löytyipä muutama serkkukin Itä-Suomesta :)

Tuli tuosta mieleen jotenkin ihan kummasti taas sekin, että kuinka mä vihaankaan kaikenlaisia tekniikkaan liittyviä asioista....Mä olen jopa niin laiska (?), etten ole osannut nähdä vaivaa ja laittaa nettipankin tunnuksia kuntoon....Mä käytin jopa automaattikorttia niin pitkään ennen kun pankki suorastaan pakotti ottamaan visaelektron....(en voi käyttää normaalia pankkikorttia, ku luulen että mulla on enempi rahaa, ku onkaan!). Kyllä, se pankin täti siellä luurissa sai varmaan hyvät naurut kahvitunnille, kun saa kertoa työkavereille, et miten "kivikautisen" 37 v naisen kans jutteli näistä asioista....

Teknisistä laitteista vielä erikseen, että olen ylpeänä kertonut kuinka ekologinen (=trendin mukainen siis!) olenkaan, kun kierrätän kaikkien vanhat tv:t, tietokoneet ja jopa puhelimet! Eli minulle yleensä soitetaan ku halutaan vanhasta elektroniikasta eroon....Ne kelpaa mulle paremmin kuin hyvin. Mua kun ei kiinnosta kaikenlaiset "uutuudet" kunhan aparaatti edes auttavasti hoitaa oman tehtävänsä, tv:tä näkyy kuva, puhelimella voi soittaa ja tietokoneella voi kirjoittaa ja pääsee edes suomi24:een...;) Tosin osaan silmää räpäyttämättä latoa pätäkkää pöytään osataessani kallistakin kosmetiikkaa, vaatteita, kenkiä, laukkuja, hevosen välineitä ja tarvikkeita....No juu...en mä ole kauhea tuhlaaja, mutta naisella on oikeus sijoittaa itsensä kaunistamiseen! Eikö?

Voi, ku tuntuu mukavalle, kun vihdoin saa taas eteenpäin lihavien naisten yhdistyksen perustamista, olen luvannut ottaa päävastuun perustamisesta. Olen niin kauheen sosiaalinen, että mä vaan viihdyn aina toisten seurassa ja tykkään puhua ja jutustella erilaisista asioista. Nyt kun tyttäreni on kasvanut hyvin sosiaaliseksi nuoreksi neidiksi (joudun pakkottamaan olemaan välillä kotona...), niin mulle tullut ihan yksinäinen olo, kun ihmettelen yksin kotona, et mitäs sitä kaikella tällä vapaa-ajalla sit tekiskään...Olen myös miettinyt koulun penkille paluuta, meni siinä näköjään 5 vuotta ennen kuin unohtu se gradun tekemisen tuska! En halua tietenkään tässä iässä enään kokopäiväiseksi opiskelijaksi, koska olen "putkeen" suorittanut aikoinaan 2 tutkintoa, niin seuraava tulee sit työn ohessa hiljakseen....Ainakin ois sit taas illat täynnä ohjelmaa...

Hyvä tuo hyvää

Mistä tätä pakkasta oikein riittää? ;)
Pohjoisessa puolet elämästäni kasvaneena ihmisenä, en osaa sit yhtään iloita pakkasista täällä etelässä...Vois jo loppua tää paleleminen, päivästä toiseen vaan jatkuu. Odotan tällä hetkellä varmaan jo liiankin kiihkeästi leppoisia kevätsäitä, kun aurinko alkaa lämmittää mukavasti...

Oudosti olen alkanut jopa nauttimaan yksinäisistä illoista kotona....Miten rauhallista ja ennen kaikkea kun asunto pysyykin siistinä! Meidän on pakko löytää isompi asunto pian, että saan pitää oman "valtakuntani" ainakin tip top siistinä....kauhea ajatella näin! Mutta, kyllä mä silti kaipaankin päivänsäteeni paluuta. Tosin tyttäreni osaa olla muutakin kun päivänsäde...yleensä aamut on kaikkein tuskaisimpia ja silloin on parempi olla hissukseen, neiti kun ei koskaan herää muuta kuin väärällä jalalla, yhden ainoa kerran luulin, et hän on seonnut, kun tuli naama ilosta loistaen ja toivotti hyvät huomenet iloisesti...en uskaltanut edes kommentoida kummemmin...

Olen pohtinut viime päivinä onnellisuutta...Onko se jatkuvaa hyvää oloa ja tasapainoa? Vai onko se sellaista "perustyytyväisyyttä" olemassa olevaan elämäänsä? Vai onko se sit sitä et onneksi ei ole huonommin? Voiko ihminen oikeesti edes olla aina onnellinen vai onko onnelliset ihmiset vaan oivaltaneet ettei jatkuva etsiminen tee onnelliseksi? Tuleeko sitä vanhenmiten laiskaksi ja tyytyy vähempääkin?

Olen viime aikoina hehkuttannut onneani, mutta toki välillä tulee tälläsiä ihme pohdiskelujaksoja, mutta kyllä mä olen onnellinen verrattuna nuoruuteeni, kun mikään ei riittänyt eikä mikään tuonut onnen tunnetta....Jotenkin tahti on (onneksi!!) hidastunut, tietää mikä on ja osaa arvostaa pieniä asioita, ku elämä ei ole niin kovin "silkkihansikkain" kohdellut...Olen onnellinen, että olen pitänyt optimistisuudesta kiinnni (ainakin edes hieman), en ole katkera enkä kyyninen ja jaksan uskoa hyvään...

Juttelin erään hyvin fiksun ihmisen kanssa ja erityisesti jäi mieleeni, että puhuimme siintä, kuinka meistä jokainen jättää toisiin "jälkiä" eli hyvinkin pieni vaikutus voi olla vaikka suuri toiselle....Miksi siis tuhlata elämäänsä ja voimiaan olemalla ilkeä ja katkera, kun ystävällinen sana tai hymy ei ole mistään pois...Ja toisaalta ilkeä sanakin voi toista loukata aivan suhteettomasti...

Olen siis vankasti sitä mieltä että, hyvä tuo hyvää.....

Äidin rakkautta...

Miten ihana ja kaunis auringonpaiste meillä tänään täällä onkaan :)
Saattelin tyttäreni pe klo 1.00 pohjoiseen menevään bussiin, joka lähti 1.30...Onpas vaan karsea aika lähteä Helsingin keskustasta! Matka meni kuulema hyvin ja hän jopa nukkuikin hieman. Useista voi tuntua hirveälle laittaa lapsi moista matkaa taittamaan (12 h), mutta me pohjoisen lapset olemme tottuneet tähän pitkään matkaan.

Tyttärelleni on äärimmäisen tärkeää päästä lappiin mummolaan, se on hänelle tietyllä tavalla kai oma "henkireikä"...päästä pois täältä arjesta ja ehkä minustakin vähän eroon. Hänellä on siellä omat kaverit ja muitakin aikuisia kontakteja kuin vain minä. Olen äärimmäisen kiitollinen, että tyttärelläni on tämä mahdollisuus. Muistan omastakin lapsuudesta kuinka mummin kanssa oleminen oli hyvin antoisaa ja meillä oli omat juttumme.

Ja sitten hänellä kerkee jo tulla ikäväkin kotiin ja taas jaksaa puurtaa koulussa, kun on käynyt lomailemassa. Itselläni tosin ikävä kalvaa jo nyt...aina vaan huonommin kestän eroja tyttärestäni...olen kai ihan hassu, kun en osaa nauttia "vapaudestani", mutta niin se vain on...mutta, ymmärrän myös kuinka tärkeää se on hänelle ja silloin oma itsekkyyteni saa väistyä..

Mutta, nyt vaan sit koitan nauttia "vapaudestani"....Miten sen niin moni ilmaiseekaan just tuolla sanalla...erikoista. Taidanpa siis keskittyä vaikka asunnon siivoamiseen hieman tarkemmin ajankulukseni. Mä olen tosiaan tainnut tulla vanhaksi...;)

Myyjän työ...

Työpaikan menetyksen uhka...Tuntuu vähän hassulle, että myyjillä on tälläinen uhka. Myyntityöhän tuo sen rahan taloon millä maksetaan muidenkin palkat yms. kulut...Tulee pakosta mieleen tarina kultamunia munivasta kanasta vai oliko se hanhi...
Viime lamassa ei oikeestaan edes ollut kuin myynnin työpaikkoja. Tosin nyt kun kiinteistönvälitysalalla on tällä hetkellä hiljaista, niin varmaan ne parhaat myyjät "liukuu" muualle töihin. Sama reaktio tosin valtaa meidänkin yrityksessä välillä eli parhaat liukenee muualle...(Vai onko ne edes oikeesti parhaita...)

Olen asiasta saanut mielenkiintoisesti kinastella, että mikä on myynnin asema yritystoiminnassa. Mielestäni se on tärkein, koska vain sisään tulevalla rahalla voidaan edes pyörittää yritystä, jollei rahaa tule, niin loppuu yritystoiminta. Tästä aiheesta olen kinannut parin fiksun nuoren miehen kanssa ja muistakin tuotannon ja myynnin konflikteista...Siis täh? Miten ihmeessä siinä välissä edes voi olla konflikti? Eikös päälliköiden ja johtajien tehtävä ole pitää sellainen konflikti poissa? Mitä ne oikeen sit edes tekee firmassa, jos eivät koe, että myynnin ja tuottannon välit tulee olla hyvät ja selkeät!? Milloin tässä maassa ymmärretään, että myyjä on se joka tuo rahan firmaan ja myyjän tehtävä on myydä. Ei siis leikkiä sihteeriä tai tehdä tuottannon töitä! Ihmettelen myös useiden yritysten asennetta myyjiin eli puristetaan kaikki hyöty irti nuorista (ja tietämättömistä), kerrotaan palkkaus niin epämääräisesti että, nuori ei tienaa mitään, joutuu jopa itse maksamaan töihin pääsyn...tosin onneksi sielläkin on yleistyneet tuntipalkat, ei kai sellaseen yritykseen kauhee työntekijöiden virta käy, joka "kuppaa" vain myyjiään...

Myyjän työ on hyvin vaativaa, jopa niin vaativaa että siitä pyritään "eteenpäin" eli pois myynnistä. Myyjä menee aina epämukavuusalueelle, kun ihminen luonnostaan haluaa pysyä mukavuusalueellaan, mutta myyjä astuu sinne monta kertaa päivässä eli mielestäni siitä kuuluu myös saada hyvä korvaus...

Ja sitten ne kuuluisat "huippumyyjät"...Heitä on ja uskon että, heitä olisi vielä paljon enemmän, kunhan osattais antaa oikeanlaista koulutusta ja tukea alkuvaiheessa, niin monikin "puhkeaisi kukkaan"! Mutta, valitettavasti se on tuuria eli saatko hyvän perehdytyksen oikeasti sekä tukea koulutuksen soveltamiseen oikeasti. Ei huippumyyjän tarvitse olla "lipevä suupaltti", useimmat huippumyyjät, jotka olen tavannut ovat jopa aika ujojakin, mutta aika sympaattisia ja erityisesti kohteliaita. Työ toki vaatii "paksua nahkaa", koska aina ei kauppa kulje ja tulee vaikka minkälaista kohtelua, sen yli vaan pitää päästä heti...Siinä kohtaan just tarvis aloitteleva myyntitykki juuri eniten tukea!

Itseäni en pidä vielä huippumyyjänä, mutta hyvä olen. Myyntityö on hurjan kiehtovaa ja opettavaista ja suorastaan janoan lisäoppia. Olen jo oppinut psyykkaamaan itseni "pakkien" yms vastoinkäymisten yli ja tiimi onkin siinä ihan järjetön tuki, heti tulee rohkaisua, jos tuntuu, että nyt mä räjähdän...Samalla vanhemmilta työntekijälitä saa aina vinkkiä, jos tuntuu, että myyntispiikissa on jokin pielessä tai "sisäänmenossa" (eli keskustelun avauksessa). Teen siis sitä vaativinta myynninlajia eli puhelinmyyntiä, mitä pidetään myös kaikkein halveksituimpana ammattiryhmänä (kai?). Tosin nyt kaipaan kentälle jo takaisin...Jotenkin kentämyynti on niin, se oma juttu, tosin nyt olenkin sit jo "varustettu" yhdella hyvin arvokkaalla taidolla lisää eli puhelinmyynti luurissa! Elämähän on myyntiä, aina joutuu myymään jopa omat ideatkin...;)
Huomasin tämän, kun soitin tänään kiinnostavasta asunnosta...Aika hyvin myin "meidät" tälle vuokranantajalle ;)

Tulisi jo kevät....vuodenajoista rakkain :)

Olen asunut yli puolet elämästäni lapissa, vihasin pitkää, pimeää ja kylmää talvea...tosin vihasin siellä kylmää kesääkin (luhyt, sateinen ja kolea) enkä tottunut ikinä yöttömiin öihin tai edes sääskiin (hyttysiin), sain aina niistä ensimmäistä pistoista järjettömästi kutisevia patteja. Olen syntynyt Tukholmassa ja sukujuuret ovat Etelä-Karjalassa.

Olemme asuneet tyttäreni kanssa nyt reilu 4 vuotta Helsingissä ja ensimmäisen kerran elämässä tunsin heti tulleeni "kotiin"...rakastan kevättä ja täällä se on ihanan valoisa, pitkä ja "viivyttelevä" kevät, tulee mieleen lapsuuteni Tukholmssa, kun leskenlehdet kukki, aurinko paistoi...Olen lapsesta asti järjettömästi pitänyt metrosta (tunnelbana), siinä oli jotain hyvin kiehtovaa ja tuntui pelottavallekin ne pitkät portaat vajaan metrin perspektiivistä. Nykyäänkin tykkään mieluiten kulkea metrolla, jos mahdollista. Kai mä sit olen laiska, koska koen että, kaikki palvelut lähi etäisyydellä, "käden ulottuvilla" on mahdottoman mukavaa ja kätevää. Eikä tarvitse omistaa autoa! Mikä helpotus ettei tarvii mokomaa rakkinetta, joka vie kaikki rahat! Ja hermot!

Helsingissä asumisessa on niin paljon etuja, voin käydä työssä kolmen eri kaupungin alueella, kuitenkin voin asua samassa paikassa. Pääsen helposti useampaankin "shoppailuparatiisiin" halutessani, laivaristeilyllekin voi piipahtaa, lentokentältä pääsee ympäri maailmaa, Löydän täältä kaikki parhaat kirjastot (olen kauhea lukutoukka), lapsellani on parhaimmat valinnan mahdollisuudet harrastusten ja koulutuksen suhteen. Mutta sitten vielä se paras....40 km ja olen keskellä maaseutua (tosin on lähenpänäkin) eli rakkaan hevoseni luona tallilla.

Keskellä maaseudun rauhaa löytyy se muutaman tunnin irtautuminen kaupungin hälystä ja se riittää minulle tässä vaiheessa. Kevättä odotan myös hevoselle, jotta pääsemme paremmin maastoon ratsastamaan, se on varmasti paras tapa päästä irti stressistä tai huolista edes hetkeksi. Se eläin on mulle sellainen "henkireikä", että olen hänelle paljosta velkaa! Joulua ennen vanha rouva (27 v täyttää kesällä, ex-ravuri) muutti uuteen talliin ja Heidi on aivan loistava ihminen häntä hoitamaan! Rouva kun on vanha ja viisas, osaa käyttäytyä, ei pure eikä potki. Mutta, ravurin tempperamenttia löytyy vielä (ja kova "palo" juoksemiseen!) ja niinpä hän muutaman kavion jäljen monotti tallin seinään, onneksi Heidi ymmärtää tälläiset rouvan oikut!
Nykyinen talli onkin hyvin viihtyisä ja Heidi on aivan ihana ihminen! Toki kiitän Lauraakin ihanasta hoidosta ja viime kesästä, kun rouva sai kesälaitumella kirmata koko kesän, hänellä kun pitää tässä vaiheessa elämää olla jo paljon nautintoja ja taisipa hänen sydänkin jäädä sinne Lauran ruunan luokse...

Ihanaa kun taas edes vähän aurinko pilkistää taivaalta :) vaikka pakkasta onkin...

Kuinka olla onnellinen ja vielä lihava? ;)

Periaatteessa se on hyvin yksinkertaista...mutta, ei kuitenkaan.
Ei se ole edes mikään mysteeri...Hyväksyä vain itsensä! Ja opetella rakastamaan itseään, tajuta omat vahvuudet ja heikkoudet sekä vahvistaa niitä. Ei monimutkaista ollenkaan!
Vaikeus onkin sitten siinä hyväksymisessä...Kuinka hyväksyä oma ylipainoa ja pitää sitä myös kauniina? Siis täh? Tän päivän yhteiskunnassa, kun kaikki pyörii laihuuden ihannoinnin, itsekurin, tehokuuden "noidankehää"...

Erityisesti tuntuu tulevan naisille kovatkin ulkonäköpaineet sekä muunkin pärjäämisen paineet jo huolestuttavan nuorena, 9-vuotiaat kelaa jo painoaan (siis täh!?). Miten ihmeessä tähän on tultu? Pidämme kivakautisena aikaa kuin naiset laitettiin korsettiin ja karmeempaa oli naisten jalkojen sitominen Kiinassa...Miten tän päivän kauneusihanteen tavoittelu muka sit ratkaisevasti poikkeaa noista esimerkeistä....Kun teinitytöt sairastuvat anoreksiaan, ku kaikkien pitäs olla pieniä ja siroja? Jokainen aikuinen nainen tuntuu olevan aina jollakin laihdutuskuurilla, eikö se tunnu sitten yhtä ahdistavalta kuin "korsetti"? Jokainen suupala pitää miettiä, jos ei muuten niin paljonko on pisteitä jäljellä...Kauhistuttavinta on jatkuvasti laihduttavien naisten antama kuva tyttärilleen eli naisen malliin, joka on aina laihiksella...

Mä lopetin laihduttamisen vuosi sitten, heitin vesilintua vaakallani ja aloin oikeesti nauttia itsestäni ja etsiä että mitä löytyy oikeasti sen naisen sisältä, joka on koko aikuisikänsä laihduttanut. Ja matka on ollut uskomaton!! Millaisia voimavaroja olenkaan heittänyt hukkaan vain sen takia, että olen "liian lihava"! Ihan uutta energiaa alkoi kummasti löytyä ja uusia asioita, jopa ystäväni sanoi minun loistavan kun maailmanvalloittaja! Minussa on kuulema ihan uusi hehku! (enkä ole grammaakaan laihtunut!) jokainen päivä tuntuu aina vaan hienommalta, kun heitin romukoppaan sen itseäni rajoittavan ajatuksen että "en voi ku olen liian lihava, et sit ku olen sen ja sen panoinen..."Ja se jatkuva itsensä piinaaminen ja kiduttaminen jokaisesta laihdutusyrityksen repsahduksesta, mitä voimavarojen ja lahjojen haaskausta!!!

Nyt olen ollut onnellinen vuoden...On hyvä olo, tasapainoinen olo. Olen sinkku, yksinhuoltaja ja hyvin tyytyväinen elämääni, sain myös selkeet tavoitteet elämälleni ja rikon jatkuvasti rajojani sen suhteen, että mihin kaikkeen pystynkään....

Netti on hyvä keksintö, aloin etsiä netin kautta muita kaltaisiani tai jotka kokevat halua kokea tämän saman oivalluksen. Ja todella kiitettävästi on ihmiset innostuneet asiasta perustaa jopa yhdistys. Tukisimme toisiamme ja edistäisimme suvaitsevaisuutta myös meille "läskeille", jotta oikea ja aito yksilöllisyys hyväksyttäisiin tai edes siedettäisiin asianmukaisesti eli ilman loukkauksia. Meillä naisilla kun olisi valtavsti annettavaa tässä yhteiskunnassa monellakin tasolla, kun lopetettas jatkuva vakaan tuijottelu ja itsemme määrittäminen sen kautta....
Haluan tässä vielä kiittää lämpimästi ja täydestä sydämmestäni Sonjaa, joka perusti loistavan saitin: www.isotkoot.com
Kuinka hienoa, kun saamme ihmiset kokoon koko Suomesta!:)

Auditiivinen lukihärö

Lukihäiriö...En mä itse tajunnu, kuin vasta kauppiksessa, kun kymmensormijärjestelmä ei vaan onnistunut ilman virheitä, hyvä ettei mua jätetty luokalle sen saamarin kokeen takia. Toki, mä muistan sen itkun, huudon ja hampaiden kiristelyn, kun "kärsivällinen" (huuta muuten lujaa ;) äitini koitti tyhmään päähäni takoa matikkaa ja milloin mitäkin. Opinhan mä ne kaikki loppujen lopuksi vaikka se oli tuskasen työn takana, sitten peruskoulun ylä aste menikin ihan lunkisti.

Auditiivinen lukihäiriö...Onneksi tyttäreni vihdoin testataan, että onko hänen kouluvaikeuksien takana tämä lukihärö eli lukihäiriö. Ihan järjetöntä helpotusta sain kun tapasimme koulun psykologin lapsen kouluvaikeuksien vuoksi ja hän näki heti lukihäiriöön viittaavia merkkejä. Mä olen koittanut opettajalle sanoa jo melkein kolme vuotta, että on riski, että tyttärelläni on lukihäiriö, koska minulla ja sisarellanikin on siihen viittaavia vaikeuksia ( kahdella muulla sisarellani ei ole mitään eli he on aika loistava verokkiryhmä! ;), mutta vastauksena olen saanut, että höpö höpö...koitin etsiä apua, mutta en sitä mistään löytänyt, sähköposteihin ei vastattu eikä puhelimiin...Ihmetyttää todellakin, että asiaa on paljon tutkittu ja vieläkin (haloo! eletään sentään 2000-lukua!) se tuntuu, ettei tunnisteta tai sitten lapseni opettaja vaan ei ole ammattitaidon vaatimalla tasolla. Laitoin tyttäreni yksityiseen kouluun, koska hän on taiteellisesti lahjakas, hyvä piirtämään ja kertomaan tarinoita, oletin että, koulussa huomiodaan ja vahvistetaan yksilöllisyyttä eli luulin, että jos tämä lukihärö sit tulee, niin ainakaan siinä koulussa ei laiteta silmiinpistävävään "tukiopetukseen", mutta se että ettei huomioda ollenkaa..hui kauhistus!

Kysehän ei ole älystä, ei lukihäiriö tee ihmisestä tyhmempää, jos nyt ei viisaampaakaan, vaan kyse on erilaisesta tavasta oppia, jota ei tue "perinteinen" luokkaopetus (itse opin nauttimaan opiskelusta vasta yliopistossa!). Minun on suhteellisen helppoa toimia lapseni "kotiopettajana" koska, ymmärrän...Toki nämä opetustilanteet ovat molemmille jopa nautinnollisia, koska tyttäreni kokee että vihdoin joku ymmärtää, kannustaa ja selittää asiat niin, että niistä saa tolkkua...mutta...Mä käyn päivätyössä, lapsi on päivät koulussa (jossa, suurin osa opetuksesta liippaa yli hilseen), opettaja saa palkkaa ja mä maksan lukukausimaksuja ja saan olla illat "kotiopettajana"...toki teen kaikkeni lapseni eteen, mutta jotenkin tää en nyt tunnu oikealle....
Niin, et tällästä mietin tällä kertaa.....;)

p.s: Taas unohtui kertoa miksi http://www.isotkoot.com/ on niin loistava paikka, mutta erittäin antoisaa ajatusten vaihtoa meidän "lihavien" naisten kesken ja jopa orastavaa verkoistoitumistakin! :)

Kännykkäkauppaa...kuka huolis mun rahat?

Onneksi on jo tiistai...kun päivä alkaa mennä ns. "reisille" niin sit se vaan menee....kai
Ensin nukuin pommiin vaikka en ole tehnyt sitä vuosiin ja nyt viime viikkoina useamman kerran. Sitten hirveellä kiireellä työpaikalle (viikonloppukin meni vähän miten meni, puhelinkin katos) ja fiilikset ei olleet kauheen aurinkoiset. Heti tietysti tulee työpaikan koulutusvastaava syynäämään koko päiväksi, et osaanko mitään...blääh...eipä mennyt putkeen ei. Onneksi sain sarkastisuudellani sentään kunnon naurua aikaiseksi ;)

Töiden jälkeen lähdin ostamaan puhelinta, tiesin tasan tarkkaan minkälaisen haluan. Ekassa liikkeessä oli heti jonotuslappuautomaatti (siis täh!? Pitääkö mun jonottaa, että saan ostaa?) ja selvisi että kyseinen puhelin on loppu. Menin viereiselle kilpailijalle ja siellä oli ihan ihme meininki jonotuksen kanssa, myyjät oli "etäisesti" oman tiskin takana pätevän näköisenä ottamassa vastaan jonotusnumeron mukaan meitä jotka olis haluttu antaa heille rahaakin eikä vaan valittaa puhelinlaskun vääryydestä...Vaihdoin taas liikettä, ekaksi paikalla oli 3-4 myyjää ja hetken kuluttua kaikki olivat kaikonneet jonnekin...siis täh? Luulis, että tänä päivänä, kun lietsotaan tulevalla lamalla, et ainakin ois sit tarve palvella asiakasta, erityisesti kun olin ostamassa tuotetta jota en voi ottaa ja maksaa kassalle (ainakaan näissä liikkeissä). Päätin siirtyä kotikaupunkini puolelle katsomaan, että saanko ostaa! Menin tuttuun "kännykkäliikeeseen" ja sain heti ostaa, jopa säästin 9 €:a. Tosin myyjä oli sarkastinen ja totesi määrätietoiseen tyyliini vastaan, että onkohan tuossakin liikaa ominaisuuksia sitten, kun kieltäydyin puhelimesta jolla voi puhua Japanissakin, johon totesin etten ole sinne päin edes menossa....Toki arvostan yksillöllistä palvelua ja sitä, että kuluttajana olen osa sitä tahoa joka viime kädessä ottaa osaa yrityksen palkkojen maksuun ja mahdollistaa koko yrityksen olemassaolon...Kannattaisi varmaan miettiä tätäkin näkökulmaa mietittäessä "tehokkuutta" myynissä ja asiakaspalvelussa sekä kulujen karsimista...

Jippiajee! :)

Ihanaa! Vihdoin osaan odottaa perjantaita! Kai mä olen sit oppinut työni edes jotenkin, kun osaan jo kaivata sieltä poiskin ;)...

Nykyinen työni onkin ollut hyvin kiinnostavaa, koska olen saanut opetella sen kaikken vaikeimman myynnin lajin eli puhelinmyynnin ja toden totta, kenttämyynti on huomattavasti helpompaa kuin puhelinmyynti. Tosin kaipaan kentällekin...Ja minulla on ollut aivan järjettömän hyvä "opettaja" ja "sparraaja", elämä on myymistä...Joudummehan "myymään" päivittäin ideoitamme, mielipiteitämme etc. Aivan fantastinen oppia on siis saanut ja olenkin innostunut opiskelemaan aiheesta lisää eli junalla kun kuljen työmatkat, niin olen pyhittänyt työmatkani lukemiselle. Suorastaan ahmin alan kirjallisuutta kaikki työmatkani!

Tässä vaiheessa pitääkin muistaa kertoa, että "lukihäiriöni" vuoksi täällä on takuulla kirjoitusvirheitä, pahoittelut siintä.
Kaikille mukavaa ja rentouttaavaa viikonloppua, muistakaa oikeesti rentoutua! ;)

Tästä se sit lähtee....

Olen pitkään miettinyt "bloggausta"...Ja nyt sit vihdoin sain aloitettua tämän. Olen tottunut työkseni käyttämään nettiä, että oikeestaan vasta viimeisen vuoden aikana (hankittuani vihdoin kotiin nettiyhteyden) olen löytänyt tämänkin maailman. Mistä siis aion avautua...

Olen suhteellisen onnellinen ja tyytyväinen ihminen nykyään, kovasti olen tosin joutunut tekemään "työtä" asian eteen. Olen huomannut, että kuinka paljon ihmisillä on vaikuksia etc ja olen huomannut , että oma tukeni heille on joskus auttanut, ketä enempi ketä vähempi. Saan suunnatonta iloa aina, kun voin edes hieman läheisteni "takkaa" helpottaa tai kenen hyvänsä. Puhumattakaan siitä, jos ystävä kertoo suuristakin muutoksista elämässään ja joihin olen omilla höpinöilläni edes hieman voinut lohtua antaa. Tiedän, että jokainen vaan joutuu ihan itse tekemään asioiden eteen töitä, tullakseen onnelliseksi, kukaan tai mikään ei voi sitä tuoda valmiina...Mutta, siis tänne sitten avaudun elämästäni ja ajatuksistani, ketä se voi auttaa tai kiinnostaa, ni hyvä.

Ja ketä ei kiinnosta, niin eipä ole pakko...

p.s: hurjan hyvä saitti: www.isotkoot.com